Varjelusta viikolle

Siunaavat kädet 
Nukutan viisivuotiasta lapsenlastani. Lapsen silmät lupsahtelevat jo ja pieni käsi puristuu käteeni. "Rakas Jeesus siunaa pikku Klaraa", kuiskaan. Lapsi raottaa silmiään ja kysyy:
 - Mummu, mitä tarkoittaa siunaaminen?
Kerroin lapselle, että siunaamalla pyydän juuri hänelle, pikku tyttöselle, Taivaan Isän varjelusta ja huolenpitoa. Vastauksena oli tasainen hengitys, pieni käsi irtosi kädestäni: lapsonen oli jo unten mailla. 

Jäin lapsen vierelle. Siinä hän tuhisi kiharat kosteina. Ristin lujasti käteni, sanoja en löytänyt: hetki oli pyhä.

Siunauksen käsite ei varmaan auennut lapselle, eikä niin tarvinnutkaan käydä. Riittävää oli turvallinen, läheisen ihmisen välittävä läsnäolo, joka jäi kantamaan lasta - ei vain unten maille, vaan myöhempiinkin hetkiin. 

Mietin itseäni tuon ikäisenä. Vuonna 1964 sodan loppumisesta oli kulunut parikymmentä vuotta. Elettiin jälleenrakennuksen aikaa. Meillekin oli rakennettu rintamamiestalo, johon oli muutettu vanhasta sukutalosta muutamia vuosia ennen syntymääni. Voin aavistella, miltä tuntui vastavalmistunut, valoisa uusi koti hämyisten hirsiseinien jälkeen. Nytkin miltei tunnen uuden puun tuoksun. Kaikesta oli kuitenkin puutetta: vanhat naulatkin oli käytetty, kun rakennustarvikkeista ja rahasta oli pulaa. Vanhan tuvan ovet kelpuutettiin uuteen kotiin. Niiden kuluneita kädensijoja olen sivellyt monesti nykyisin ja miettinyt ihmisiä, jotka ovia olivat avanneet ja sulkeneet. 

Elämä oli niukkaa ja sota-ajan ihmisen mielen elpyminen kaikesta kärsitystä ja nähdystä vaati varmasti veronsa. Mutta maata rakennettiin, lapsia syntyi, elämä jatkui.

Minä olin kuusilapsisen perheen kuopus. Työntäyteisen arjen katkaisi lauantai, jolloin laskeuduttiin pyhäpäivän viettoon: lapset saunotettiin ja saunapuhtaina syötiin vastalypsetyn maidon kanssa äidin leipomaa pullaa. Illalla äidillä oli aikaa istahtaa lapsensa vuoteen reunalle. Siihen hän siunasi minut: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meidät peitä, älä meitä koskaan heitä." 

Entistä ei tarvitse liikaa ihannoida. Sota oli jättänyt arvet liian monen sen nähneen ja sitä käyneen mieleen. Aika oli kovaa. Moni kovettui ja monen mieli särkyi. Mutta oli myös uskoa, hapuilevaakin, ja oli käsiä, jotka siunasivat. 

Siunaus ei ole ihmisestä lähtevää, se on aina Jumalasta. Siunaus on Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa kaikissa elämän vaiheissa, myös kärsimyksen keskellä. Sama Jumala, jonka siunauksen varaan on jättäydytty ennenkin, suo siunaustaan edelleenkin. 

"Katso meihin, Jumalamme, kodeissamme anna toivo huomiseen. Uupumuksen painaessa, murtaessa astu tyhjään huoneeseen. Lupasithan siunausta, lohdutusta suoda meille päivittäin. Älä salli erehdyksen, pettymyksen peittää toivoamme näin!" Siionin virsi 165: 1,2 

Suvi Huhta Herättäjä-Yhdistys 

Kuva: Minna-Maija Svärd