Sankarivainajien eli kaatuneitten muistopäivä
Sankarivainajien eli kaatuneitten muistopäivä on päivä, jota vietetään toukokuun kolmantena sunnuntaina. Vuonna 2026 päivä on 17.5 sunnuntaina. Päivää vietetään Suomen aluetta ja suomalaisia koskettaneissa sodissa tai taisteluluonteisissa toimissa, sekä taisteluissa kaatuneitten kuten rauhanturvatehtävissä taikka muilla tavoin sodan takia kuolleiden ihmisten ja sodan päättymisen jälkeen, kuten teloitettujen ja vankileireillä menehtyneiden muistoksi.
Suomen Puolustusvoimain Ylipäällikkö sotamarsalkka Gustav Mannerheim määräsi keväällä 1940 talvisodan jälkeen antamassaan päiväkäskyssä toukokuun kolmannen sunnuntain vietettäväksi: "Nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä." Vuodesta 1977 lähtien kaatuneitten muistopäivä on ollut vakiintunut liputuspäiväksi. Kaatuneiden muistopäivänä pidetään usein jumalanpalveluksia ja seppeleenlaskuja sankarihaudoille, joissa rukoillaan kaatuneiden puolesta ja kunnioitetaan heidän muistoaan.
Tausta. Sotilaspastori Johannes Sillanpää halusi sota-aikanakin jokaiselle arvokkaat hautajaiset. Sotilaspastori vastusti päämajaa kenttähautauksesta ja lähetti sotavainajat kotikuntiin. Myös kotirintama vaati, että kaatuneiden sotilaiden muistoa pitää kunnioittaa ja tuoda heidät kotiin. Päämaja antoi periksi ja Marsalkka Mannerheim antoi maaliskuussa 1940 talvisodan aikana päiväkäskyn.
Päiväkäskyssä Mannerheim ohjeisti kaatuneiden sankarihaudoista. Mannerheim määräsi, että sankarivainajat tuli ensisijaisesti haudata heidän kotiseurakuntansa sankarihautausmaahan. Vaikka hautaus tapahtui paikallisesti, haudoille tuli pystyttää yhtenäinen, arvokas muistomerkki, usein sankariristi, joka symboloi yhteistä uhria. Ohjeessa korostettiin, että sankarivainajat tulee haudata arvokkaasti ja heidän muistoaan kunnioittaen. Tämä ohje loi pohjan Suomen laajalle sankarihautausperinteelle, jossa lähes jokaisessa seurakunnassa on oma sankarihauta-alueensa.
Suomi oli ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka evakuoi kaatuneet sotilaat kotipaikkakunnalle haudattaviksi. Sodan edetessä kaikille suomalaisille paikkakunnille perustettiin sankarihautausmaat, joihin kaatuneet sotilaat haudattiin. Jokainen seurakunta ja kunta sai suunnitella oman sankarihautausmaansa, ja monet niistä varustettiin sankaripatsailla tai muistomerkeillä.
Sodan jälkeen vuonna 1949 Suomen valtio antoi lain, joka määräsi sankarihautausmaiden ylläpidosta ja velvoitti seurakuntia ja kuntia hoitamaan sankarihaudat kunniallisesti. Laki teki sankarihautausmaista pysyvän osan suomalaista muistokulttuuria. Haapajärvellä kirkon hautausmaata eli kirkkomaata on käytetty hautausmaana aina Haapajärven ensimmäisen kirkon valmistumisesta 1600-luvun loppupuolelta lähtien . Aikojen saatossa hautausmaat laajennettiin moneen kertaan viereisen Ronkaalan kappalaisen pappilan pelloille.
Haapajärvellä kirkkomaan hautausmaalla sijaitsevat sankarihaudat, sekä vuoden 1918 tapahtumien ja vakaumuksensa puolesta kuolleiden, että talvi- ja jatkosodan sankarivainajien muistoksi pystytetyt muistomerkit. Kirkon pääoven läheisyydessä on Karjalaan jääneiden muistomerkki. Nälkään kuolleiden ja muualle hautaan siunattujen muistomerkit sijaitsevat hautausmaan pääportin läheisyydessä.
Mannerheimin näkemys oli, että kaatuneet haudataan kotipitäjiin yhteisiin sankarihautoihin mikä vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä, aseveljeyttä ja kunnioittaa perinnettä. Uhria pidetään yhteinsenä, ei vain yksityisenä suruna. Sankarihautajaiset olivat liikuttavia, surun täyttämiä järkyttäviä, isänmaallisia tilaisuuksia. Sankarihautojen hoito ja kunnostus on yhteisön kunnia asia-asia. Haapajärven kirkkomaan sankarihauta-alue ja Karjalaan jääneiden muistomerkki on kunnostettava ja sankarihautojen laattojen tekstipinta on perinnettä kunnioittaen maalattava kultamaalilla tai kullattava.
Pauli Kinnarinen
Kuvat Veijo Toivoniemi ja Haapajärvi-Seuran kotiseutuarkisto