Taistelu Suomesta kesällä 1944 osa 1
Suomen ja Neuvostoliiton välillä sotatoimet päättyivät 4.9.1944 82 vuotta sitten. Sotaonni kääntyi vähitellen Saksalle tappiolliseksi Neuvostoliittoa vastaan käytävässä sodassa ja se ratkaisi Suomen kohtalon. Euroopassa. Toisen maailmansodan loppuratkaisut alkoivat häämöttää. Suomalaisten sotasuunnitelmat olivat lähteneet siitä olettamuksesta, että Saksa selviää kunnialla sotaretkestään Neuvostoliittoa vastaan.
Pohjois-Afrikassa El Alameinissä käyty panssaritaistelu päättyi saksalaisten tappioon ja Stalingradin taistelu päättyi saksalaisten täydelliseen katastrofiin helmikuun alussa 1943. Tammikuussa 1944 Neuvostoliiton puna-armeijan hyökkäys luoteessa mursi Leningradin saarron ja työnsi saksalaiset Narvajoelle. Tämän jälkeen Suomen poliittinen- ja sotilaallinen asema muuttui kerralla toisenlaiseksi.
Neuvostoliitto tehosti vaatimuksiaan erillisrauhasta Suomen kanssa pommittamalla Helsinkiä helmikuussa 1944 ja eräitä muitakin Suomen kaupunkeja ja vaati antautumista. Kuluvan kevään aikana paine vain kasvoi Suomen rintamalla. Neuvostoliitto vaati Suomea antautumaan ehdoitta, mutta siihen ei voitu suostua.
Kesäkuun alussa 1944 oli kuultu BBC: n iltauutisissa kummalliset ranskankieliset sanat "Les sanglots longs des violes de i`automme" (Syksyn viulujen pitkät nyyhkeet). Sanat olivat ensimmäinen osa sanomaa, jolla ilmoitettiin liittoutuneiden maihinnousun Normandian rannikolle Ranskaan alkaneen kesäkuun 6. päivänä 1944.
Lopullinen taistelu Euroopan omistamisesta oli alkanut. Tästä tapahtumasta pääteltiin, että Suomi ja Suomen armeija olisivat jäämässä sivuun lopullisen ratkaisun tapahtuessa Keski-Euroopan sotanäyttämöllä ja sen lopputulos ratkaisisi Suomen kohtalon kenties verettömästi.
Suurstrategisessa mielessä Neuvostoliiton ei olisi tarvinnut Suomeen hyökkäystä tehdä kesällä 1944 koska, Suomen "kysymys" olisi ratkennut laukaustakaan ampumatta lopullisen ratkaisun tapahduttua Keski-Euroopan sotanäyttämöllä.
Saksan luhistuessa suomalaiset olisivat, joka tapauksessa joutuneet tyhjentämään Laatokan-Karjalan ja Karjalan Kannaksen väestöstä ja vetämään joukkonsa pois Karjalan Kannakselta ja Itä-Karjalasta vuoden 1940 rajalle ja täyttämään rauhanehdot.
Neuvostoliitto oli nuorivaltio ja erittäin arka kunniastaan. Aseiden päätettiin antaa ratkaista. Neuvostoliiton tarkoituksena oli lyödä ja tuhota suomalaiset joukot Karjalan Kannaksella ja eristää Itä-Karjalassa olevat joukot Kanta-Suomesta ja edetä Kymijoki linjalle Kotka-Kouvolan tasalle ja luoda edellytykset etenemiselle syvälle Suomen alueelle tarvittaessa Helsinkiin asti.
Neuvostoliiton puna-armeijan "Leningradin rintaman" Suomea varten varattujen joukkojen suurhyökkäys Suomeen alkoi perjantaipäivän aamuna kesäkuun 9. päivänä 1944. Noin kello kuusi alkoi idästä päin kuulua Suomenlahden ja Vaskisavotan tien välistä kummallista huminaa, joka paisui nopeasti valtavaksi jylinäksi.
Pommikoneet tulivat yhdeksän koneen aalloissa ja niitä seurasivat maataistelukoneet. Valkeasaaren lohkolla suomalaisten asemissa pääsi irti maanpäällinen helvetti. Tykistön keskitys alkoi kello 6.45. Maa vapisi ruhjoutuessaan ja savunsekainen kellanmusta hiekka ja pöly nousivat kymmenien metrien korkeuteen ja kaikkialle ulottuva pimennys estää tähystyksen.
Paineaallot paiskoivat miehiä, räjähdykset polttavat hapen ja henkeä haukkovat miehet maistavat suussaan rautajauhoisen pölyn ja räjähdysaineiden katkun. Venäläiset tekivät useita maahyökkäyksiä päivän aikana. Pisimmälle päässeet kuolevat suomalaisten tulessa asemien eteen piikkilankaesteille. Tuleva yö oli pitkä, ja sen yön äänet ovat inhottavalta tuntuvaa teräksen kirskuntaa.
Lauantaiaamuna kesäkuun 10. päivänä kello 5 Leningradin rintaman joukot päästivät valloilleen suurhyökkäyksen valtaisan tykistömyrskyn. Tulivalmisteluun osallistui yli 3 000 tykkiä, raketin- ja kranaatinheitintä. Maa myrskysi, kranaattivyöry siirtyi viiden kilometrin pituisena laineena suomalaisten etulinjasta selustaan ja takaisin. Kysymyksessä on selkeä tappamisjärjestelmä.
Tulimyrsky sai maan vavahtelemaan ja keinumaan. Kymmenien, jopa satojen metrien korkeuteen kohosi mustankeltainen savuhiekkapilvi, joka peitti auringon. Ilmassa lensi nyt kaikkea mahdollista, hiekkaa, kiviä, puun- ja kannonpalasia ja ihmisten jäseniä. Oli pysyvä hämärä.
Suomalaisten etulinjan viimeisetkin esteet, taisteluhaudat ja korsut sortuivat ja valtaisat paineaallot paiskoivat ja kuurouttivat miehiä, joita hautautui elävinä ja kuolleina taisteluhautojen ja korsujen raunioihin. Tykistön kaksi tuntia ja 20 minuuttia kestänyttä tulivalmistelua seurasi puoli tuntia kestävä ilmahyökkäys noin 170 pommi- ja maataistelukoneen voimalla.
Meteli yltyi niin valtavaksi, että kukaan enää kuullut ketään eikä mitään. "Teräksinen pyörremyrsky nostatti alueelle tiuhan, korkean pölyverhon kuin salaamaan silvottujen, murskattujen, tukehtuvien ja vapisevien olentojen rajattomat kärsimykset. Maa tärisi kuin horkassa ennen lopullista hajoamistaan. Tuntui mahdottomalta, että jäljelle jäisi enää mitään inhimillistä elämää.", muisteli eräs taisteluun osallistunut veteraani.
Kaikki olivat nyt oman onnensa varassa. Joukkueiden ja ryhmien johtajat yrittivät pitää kähein komentohuudoin koossa jäljellä olevia miehiä. Hirmuisessa paineessa veri vuosi monen sotilaan nenästä ja korvista ja kyyneleet valuivat silmistä. Maasto oli muuttunut lohduttoman näköiseksi, "kuun maisemaksi". Näkymät kaiken kaikkiaan olivat kauheita.
Räjäytetty silta Viipurissa kesällä 1944, SA-kuva
Merkillä "Ataka" (hyökkäys.) kello 8.20 Venäläisten maajoukkojen iskuportaat lähtivät hyökkäykseen. Valkeasaaren rintamalohko Aleksadrovkan kirkon ja Leningradin sähkövoimalinjan välillä murtui. Sen kautta kulki itä-länsi suunnassa Viipurin - Leningradin valtatie "kivitie," joka muodosti selkeän hyökkäysuran. Muutaman taisteluvuorokauden kuluessa kävi selväksi se, että nyt käydään ratkaisevaa taistelua Suomen kansan kohtalosta ja olemassaolosta. Enää ei taisteltu Karjalasta, vaan nyt käytiin kamppailua Suomen omistuksesta ja kansakunnan elämästä ja kuolemasta. Miten se tehtiin ja onnistuttiin siitä seuraavassa osassa.
Pauli Kinnarinen