Suomen sotakorvaukset

Talvisodan aika - marraskuun 30. päivästä 1939 maaliskuun 13. päivään 1940 - oli Suomelle lyhyt, ankara ja verinen voimanponnistus. Jatkosodan vuodet 1941-1944 olivat pitkiä, uuvuttavia ja verisiä kansakuntaa näännyttäviä vuosia. Eikä siinä kaikki. Syyskuussa 1944 solmitun aselevon jälkeen suomalaiset joutuivat sotatoimin häätämään saksalaiset Lapista. Sitä Suomea, josta sotilaat olivat idän sotaretkelle lähteneet ja sieltä kotiin palanneet, ei enää ollut. Oli vain raunioita. Kun toinen maailmansota päättyi, aloitettiin Suomen jälleenrakentaminen. Samaan aikaan Suomi aloitti valtavien sotakorvausten maksun Neuvostoliitolle. Suomen resursseihin nähden korvaukset olivat ankarat. Sodankäynnin lopputuloksen laki on kuitenkin ajaton: sodan häviäjän on pakko maksaa sen minkä voittaja vaatii. Tai muuten...

Sotakorvaussopimus allekirjoitettiin Helsingissä 12.12.1944. Sopimuksen allekirjoittivat valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov ja Suomen pääministeri J. K. Paasikivi. Sotakorvausvuosi alkoi ja päättyi välirauhan allekirjoittamisen vuosipäivänä syyskuun 19. päivä. Nyt alkoi jättiläismäinen urakka. Laskun maksun, maan jälleenrakentamisen ja asuttamisen aika. Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Soteva organisoi käytännön työn sekä vastasi toimitusten sujumisesta. Ylivoimaiselta tuntunut sotakorvausten maksu oli Suomelle elämän ja kuoleman kysymys. Jos se ei onnistuisi maa olisi voitu miehittää. Suomalaiset joutuivat nyt maksamaan hintaa elämästään ja rauhantilan säilymisestä ankaralla työllä. Ihmisillä, jotka tämän työn aloittivat oli vielä elämänuskoa, sitkeyttä, voimaa ja järkeä luoda lähes tyhjästä toimiva selviytymisstrategia.

Suomen selviytymisstrategian kolmas vaihe oli maan jälleenrakentaminen sekä asutustoiminta ja sotakorvausten maksu. Ajatuksena oli, että tästäkin me selviämme. Joulukuussa vuonna 1944 vahvistetun välirauhan sopimuksen mukaan Suomen oli maksettava sotakorvauksia Neuvostoliitolle erilaisina tavaroina kuuden vuoden aikana 300 miljoonan kultadollarin arvosta. Sotakorvaustoimitusten arvoa ei laskettu tuolloin käyvän dollarihinnoin vaan kultadollareina vuoden 1938 arvon pohjalta. Kultadollarin arvon on arvioitu olevan noin 15 % normaalia dollarin arvoa korkeampi. Suomen markan arvon muuttuminen vuosien 1938 ja 1944 välillä oli noin 51 %. Tällöin päädytään siihen, että sotakorvausten arvo oli noin 400-500 miljoonan dollaria. Nykyrahassa se on noin 5-6 miljardia euroa.

Ensimmäisenä sotakorvausvuotena Suomi joutui luovuttaman puutavaran sekä metsätalous- että metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi 119 alusta, mikä oli neljäsosa Suomen sotien seurauksena puoleen supistuneesta kauppalaivastosta. Toisesta sotakorvausvuodesta alkaen sotakorvaustavarat olivat uustuotantoa ja pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita. Tämä vaati metalliteollisuuden olennaista laajentamista, sillä ennen sotia sen osuus tuotannosta oli vain noin 4 %. Teollisuustuotteiden toimittaminen vaati erittäin suuria ponnistuksia. Yhdysvalloista ja Ruotsista saatujen raaka-aineiden sekä laitteiden ja lainarahoituksen avulla se onnistui. Sotavuosina Suomen kauppavaihto oli alentunut 57 %. Menojen kattamiseksi oli myös säädettävä uusia veroja.

Kivenmurskauslaite

Toimitetut tavaramäärät olivat niin suuria, että esimerkiksi 15 telakalla rakennetusta yli 500 laivasta olisi tullut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono. Neuvostoliittolaiset tarkastajat valvoivat sotakorvaustavaroiden tuotantoa ja he olivat erittäin tarkkoja tavaroiden laadusta ja toimitusten sujumisesta ajallaan. Toimitetut määrät olivat niin suuria, että esimerkiksi 15 telakalla rakennetuista yli 500 laivasta olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono. Rautatiekuljetuksiin tarvittiin sotakorvausvuosien aikana yhteensä uskomattomat yli 345 000 junanvaunullista tavaraa. Maksuaikaa pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen. Kesällä 1948 korvausten nimellisarvoa alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Raskaimmillaan vuosina 1945-1949, sotakorvaukset sitoivat 15-16 % valtion menoista. Vuosina 1950-1952 sotakorvaukset olivat vielä 7-8 % valtion menoista.

Esimerkkeinä sotakorvaustuotteista ovat 535 erilaista alusta, 52 500 sähkömoottoria ja 1140 muuntoasemaa sekä 30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen. Sotakorvausten piiriin kuuluneita aluksia olivat muun muassa S/S Turso, kuunari Vega ja täysin antimagneettisista raaka-aineista rakennettu erikoisalus ns. kultakuunari Zarja, jonka kaikki metalliosat olivat Outokummun piipronssia. Tällöin alukselta käsin pystyttäisiin tekemään herkimmätkin magneettiset mittaukset. Eräänä sotakorvaustoimitusten tavarana olivat pystytysvalmiit puutalopaketit, joita Stalin lahjoitti myöhemmin Puolaan. Kolmisenkymmentä taloa oli vielä Varsovassa jäljellä vuonna 2013. Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita.

Viimeinen sotakorvausjuna jyski Vainikkalan raja-asemalta Neuvostoliiton puolelle 18. päivänä syyskuuta 1952. Kansakuntana Suomi oli onnistunut lunastamaan ja säilyttämään olemassaolon oikeutuksensa. Itsenäisenä kansakuntana olimme selvinneet ylivoimaiselta tuntuneesta tehtävästä. Suomea ei miehitetty. Suomalainen teollisuusjohto ja työntekijät olivat yhdessä voimansa näyttäneet maailmalle. Suomi sai arvostavan lisänimen: maa, joka maksoi velkansa.

Teksti Pauli Kinnarinen

Päälähteet: Jukka Vesterinen: Suomen sotakorvaukset 1944-1952 ja J.K. Paasikivi: Jatkosodan päiväkirjat

Kuvat: arkistokuvia