Sodan hiljaiset kärsijät

Suomenkin käymien sotien seurauksena oli monia syyttömiä uhreja ja hiljaisia kärsijöitä. Kolme sotaa jättivät pitkät jäljet. Uhreja olivat muun muassa sodissa kaatuneet, haavoittuneet, evakot, sotaorvot, sotalesket ja sotalapset, sotavangit ja mielenterveytensä menettäneet ja rajakylien partisaani-iskujen uhrit ja pakkotyöleireille määrätyt ihmiset.

Kun jatkosodan päättymisen jälkeen sotilaat palasivat sotaretkeltä, niin sitä Suomea ei enää ollut, josta he olivat sotaretkelle lähteneet. Suomen maa-alueesta oli menetetty noin 12 % lopullisesti. Suomessa oli noin 422 000 henkilöä vailla kotia, joista 406 000 oli Karjalan ja Petsamon alueilta evakuoituja ihmisiä. Lisäksi evakkoon jouduttiin lähtemään Lapista ja Neuvostoliitolle luovutetulta Porkkalan vuokra-alueelta. Omaa kotia heillä ei enää ollut.

Toisessa maailmansodassa vuosien 1939–1945 taisteluissa Suomi menetti kaatuneina noin 94 000 henkilöä etupäässä miehiä. Haavoittuneita oli yli 200 000 sotilaasta ja heistä noin 50 000 tuhatta jäi invalideiksi loppuiäkseen ja noin 16 000 miestä menetti mielenterveytensä.

Itsemurhia ja itsensä silpomisia tehtiin satoja. Ote eräästä kirjeestä: "Rakas Äiti. Nyt minun elämäni loppuu. En enää häiritse ketään koskaan. Anna anteeksi kaikki 16.9.1942." Rintamilta pakeni jatkosodan aikana noin 30 000 miestä. Sotilaskarkureita oli eniten kesällä 1944. Virallisesti teloitetuksi joutui 46 miestä ja ehkä huomattavasti enemmänkin. Tapahtumat olivat niitä, joista ei juuri puhuttu.

Vuoden 1918 sisällissota jätti jälkeensä noin 20 000 huoltajaansa menettänyttä lasta. Heistä noin 90 % oli punaisten puolella taistelleiden lapsia. Täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta. Valtio rahoitti sotaorpojen huoltoa, mutta avun piirissä oli vain noin puolet sotaorvoista. Varsinkin työväenliike sekä eräät punaorpojen äidit eivät halunneet turvautua apuun. Punaisen puolen perheet olivat köyhempiä kuin valkoisen. Kuitenkin noin puolet valkoistenkin perheistä luokiteltiin köyhiksi. Valkoisen puolen orvoille myönnettiin valtion eläke, sen sijaan punaorpoja avustettiin köyhäinhoidon kautta.

Talvi- ja jatkosodan jäljiltä jäi 30 000 sotaleskeä ja yli 50 000 sotaorpoa. Vuosina 1939–1945 Suomesta siirrettiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan yhteensä lähes 80 000 lasta. Ruotsiin heitä vietiin tai lähti noin 72 000 lasta. Noin 15 500 heistä jäi palaamatta Suomeen.

Sotaorvot saivat valtiolta huoltoeläkettä ja yhteiskunta tuki myös koulutusta. Tärkeä tukija oli sotaleskien perustama Kaatuneitten Omaisten Liitto, joka järjesti esimerkiksi kesäleirejä sotaorvoille. Toisaalta taloudellinen apu ei pystynyt korvaamaan isän menettämisen aiheuttamaa kaipuuta. Moni sotaorpo joutui elämään ilman aikuisen antamaa turvaa, sillä huoltajan kaatumisen aiheuttaman taloudellisen ja henkisen taakan alla äiditkin saattoivat etääntyä lapsistaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sotaorvot eivät juuri puhuneet sotaorpoudestaan. Sodassa puolison ja isän menettäneillä ei ollut helppoa sota-aikana eikä sodan jälkeen. Sota-aikana oli samat velvoitteet kuin muillakin, samoin sodan jälkeenkin. Lapset ja sotaorvot kasvatettiin niissä olosuhteissa mitä kullakin oli. Sosiaalihuolto ei ollut nykypäivän tasoa.

Sotaorvot ovat jo eläkeiässä ja lapsuuden muistot ja isättömyyden traumat tulevat yhä enemmän esiin. On tullut tarve tavata kohtalotovereita, keskustella koetusta ja järjestäytyä. Ensimmäinen paikallisyhdistys perustettiin Lahteen vuonna 1999, sen jälkeen Jyväskylään ja Kymenlaaksoon. Nykyään paikallisyhdistykset kattavat koko maan ja ne ovat liittyneet Kaatuneitten Omaisten Liittoon. Sotaorpojen ja kärsimään joutuneiden kohtaloita valottavat 2000-luvulla ilmestyneet muistelmateokset, joita ovat julkaisseet sekä kustannusosakeyhtiöt että paikallisyhdistykset omakustanteina.

Haapajärven sankarihautojen 240 muistokiveä kertovat siitä, kuinka raskaan uhrin pieni paikkakunta joutui antamaan. Sankarihautaan on siunattu kaatuneina ja kadonneina yhteensä 240 miestä, joista paikkakunnalla vakinaisesti asuvia 223 ja lisäksi 17 siirtolaista. Haapajärven seurakuntaan kuuluvia haudattiin muualle Suomeen yhdeksän kaatunutta. Eli haapajärvisten kaatuneiden määrä yhteensä 232 miestä.

Kesäkuussa Talin-Ihantalan suurtaistelun aikana kaatui haapajärvisiä 19 miestä ja heinäkuukin vaati vielä 15 uhria. Suurimmat sankarihautajaiset olivat jatkosodan loppuvaiheessa 30.7.1944, jolloin samanaikaisesti sankarihautaan siunattiin 28 miestä. Vainajat oli asetettu hautaan vieriviereen ja arkkujen kansista vain pieni osa oli näkyvissä. Mukana olleet muistavat vielä satojen metrien päähän kuuluvan valituksen, joka rivihaudan äärellä kävi. Jopa aina rauhallinen kirkkoherra Kaarlo J. Heikinheimo murtui niin, ettei siunauksesta tahtonut tulla mitään. Tämäkin on hinta, jonka syyttömät hiljaiset kärsijät maksoivat. Ja maksavat sodan hiljaiset kärsijät sotien seurauksena kaikkialla maailmassa mahtavampien ihmisten suurenhulluuden tähden.

Kirjallisuutta aiheesta: 
Keitä he olivat? Reisjärviset sankarivainajat 1939-1945. Kirjoittajat: Osmo Anttila ja Juhani Tilli
Isän ikävä. Sotaorvot kertovat, 2001, toimittanut Timo Malmi
Ei tullut isä kotiin, 2005, toimittanut Hannu Karhos
Kaipaan sinua, isä, 2005, toimittanut Helena Kontio
Tuntemattoman sotilaan tytär, Kirjayhtymä 1990, 5-vuotiaana sotaorvoksi jääneen Pirkko Helenoron omaelämäkerta
Pasi Jaakonaho artikkeli: Haapajärvi ja sota 1939.1945 

Teksti Pauli Kinnarinen
Kuvat SA-kuvia