Puolikuuloisen kattilan puhe

Viime joulu oli kova kokemus. Korvani putosi väen tungoksessa, kun ihmiset ryntäsivät puuron kimppuun, he kauhoivat sen lautasilleen ja lusikoivat sitten parempiin suihin. Mihin lienee korvani sotkeutunut. Olin niin väsynyt koko joulunajasta, etten jaksanut puolikuuloisena kuunnella olisiko se kolissut pahvilaatikon pohjalla ihmisten tökkimien lahjapapereiden seassa.

Lähes vuoden sain olla ihmisiltä rauhassa. Kuulin, kun he puhuivat lähestyvästä joulusta. Mätkähdin korvalleni komeron lattialle. Viimejouluinen onnettomuus nostatti tunteet kuumiksi. Korva punaisena kiehuin ja sihisin sieluani myöten komeron kokoiseksi kiukuksi. Ottavat taas käyttöön, ajattelin. Pikkujoulupuuron keittoa varten, muka pienelle väelle, pyh. Kyllä niissä pikkujouluryyneissäkin kiehuttamista riittää.

Keittäjä kuitenkin taas kolhii korvaani ja kiskaisee liedeltä; peläten, että poltan ryynit pohjaan. Kun ei muuta keksi niin kaataa maidon kylmänä sisälleni. Kyllä kai siitä säikähtää ja pohjaan polttaakin. Aina se on kattilan vika.

Olen monta kertaa kuullut moitteita minusta.

Hämmentäjässä se vika on; sellainen mämmikoura, kärventää joskus viitosen jopa kuutosenkin asteikossa. Vaikka olen terästä, minulle riittää mieto, noin kahden tai kolmen asteikon lämpötila.

Lempeä ja lämmin kun olen ja luonteeltani ujo, saat pohjakosketukseni kohdalleen. Siirrä koko leveydeltäni minut levylautasellesi. Muistatko, että olet saanut minut lahjaksi?

Eija Valli

Kuva tehty Copilotilla