Neiti Kevät on täällä taas

Tänä vuonna Neiti Kevät tanssahteli meille yllättävän aikaisin. Ajateltiin ikätoverin kanssa, että meillä on dementia, kun emme – me liki kaheksankymppiset muorit – muistaneet yhtään tällaista maaliskuuta. Ilmatieteen laitos armahti: ei ole dementia meillä, tällaista ei ole ollut sataan vuoteen! Juhlavalta tuntuu, kun kevättuuli heiluttaa ulkona kuivumassa olevia pyykkejä ja joutsenet tepastelevat pellolla maantien toisella puolella.

Kevät on monelle ehdottomasti mieluisin vuodenaika. Itsekin nautin lisääntyvästä valosta, muuttolintujen paluusta, jäitten kahleista vapautuvista uimavesistä. Lumen alta paljastuva roskan määrä, kuollut haiseva ruskea ruoho ei innosta, mutta onneksi se vaihe on nopeasti ohimenevä.

Kevät ja lisääntyvä valo näyttää myös huusholliin talven aikana kertyneen pölyn, pestävät ikkunat, kaikki nuhruiset paikat. Kevään mukanaan tuoma siivousinto saattaa tuottaa myös yllätyksiä. On laatikoita, pussukoita ja nyssyköitä täynnä tavaraa, jota et uskonut tai muistanut sinulla olevan. Tavaraa, jota et ole tarvinnut viiteen tai kymmeneen vuoteen. Tavaraa, jota olet pistänyt talteen periaatteella "kyllä aika tavaran kaupihtee" jne.

Luin joku päivä sitten Hesarista (HS, 22.3.2026) kirjailija, historioitsija Mirkka Lappalaisen esseen "Ihmiset ovat poissa, mutta heidän tavaransa ovat jäljellä". Lappalainen kirjoittaa, miten aikaisemmilla sukupolvilla tavaran määrä oli vähäinen nykyaikaan verrattuna. Perunkirjaan kirjattiin kaikki omaisuus, jopa vaatekappaleet. Villakankainen hame oli niin arvokas, että ansaitsi tulla kirjatuksi. Kirjoittaja kertoo, että hänen isovanhempiensa lapsuudesta ei ole säilynyt ainoatakaan esinettä, he olivat niukkuuden ajan lapsia.

Lappalainen kirjoittaa, että jo ajatus siitä, kuinka yksilön jälkeensä jättämän kaman määrä on kasvanut ja tulee kasvamaan, kauhistuttaa. Hän kirjoittaa, että "millään kuolinsiivouksella tai kestävän kehityksen sohvakalustolla ei muuteta tätä kuormaa ekologisesti tai eettisesti keveämmäksi". Hän toteaa, että itselleen tärkeitä kaikkien papereitten seassa ovat olleet isoäidin kalenterit, joihin tämä on merkinnyt elämän tapahtumia. Nämä kalenterit kertovat yhden mikkeliläisen naisen elämästä, ovat historiaa.

Ruotsalainen Margareta Magnusson kirjoitti kuolinsiivouksesta kirjan, joka nopeasti käännettiin yli kolmellekymmenelle kielelle. Kirjaan kannattaa tarttua. Omalla kohdallani yritän ajatella, mitä säästää, mitä jättää, millä on merkitystä. Valtavalla määrällä pakastusrasioita? Monella laatikollisella lankoja? Matonkuteiksi säästetyillä vanhoilla vaatteilla? "Pilvessä" olevilla tuhansilla ja taas tuhansilla valokuvilla tai albumeissa olevilla kuvilla, joissa vain harvoissa on selityksiä, kuka, missä ja milloin?

"Memento mori" – muista kuolevaisuutesi. Lappalainen muokkaa tästä oman tälle ajalle sopivan version: muista, että ajatuksesi kuolevat, lenkkarisi jäävät. Väkisellä nauratti, kun katselin kenkävarastoani – ehjät kumisaappaat menevät ehkä käyttöön… Vakavasti ottaen uskon, että albumit kuitenkin kelpaavat, samoin kymmenien vuosien ajan pitämäni päiväkirjat/kalenterit, joissa joka päivälle tapahtumat ja säätilat, ovat suvun historiaa, muorin "tokumentteja"

Ajatuksena oli kirjoittaa jotakin maailmoja syleilevää. Suuria ajatuksia myllerryksessä olevasta maailmasta, jonka suurvaltojen johtajat ovat täysiä pölvästejä eivätkä oman maan päättäjätkään loistavaa avosanaa saa. Oman jaksamisen kannalta päädyin tähän helpompaan aiheeseen eli kuolinsiivoukseen. Varmaa on, että jäljelle jää "pivo pieni tuhkaa", melkein varmaa, että poltan ne rikkinäiset kumisaappaat ja ainakin toistaiseksi säilytän pakastusrasiat ja edelleen uskon Eeva Kilven lailla: Elämä on arvaamatonta. Milloin tahansa voi sattua jotakin hyvää.

Kirkkaita kevätpäiviä!

Eila Telinkangas

Kuva tehty Copilotilla