Lapin sota ja sotavankien tarinaa

Kansallista veteraanipäivää vietetään vuosittain 27.4. eli päivänä, jolloin viimeiset saksalaiset joukot poistuivat 1945 Suomen alueelta. Osalle Lapin sotaan osallistuneille parempi sodan päättymispäivä olisi ehkä lokakuussa, kun he pääsivät pois sotavankeudesta 1945.

Monet talvi-, jatko- ja Lapin sodissa sotavangeiksi jääneet kertoivat vankeusajasta hyvin vähän eri syistä. Oli parempi vaieta, kun ei tiennyt, millaiseksi maailma muuttuu. Lapin sodasta kirjoittaminen on ollut vaikeampaa kuin muista sodista, koska esim. yksiköiden sotapäiväkirjat ovat kautta linjan ympäripyöreästi kirjoitettuja, kun tiedettiin niiden joutuvan Valvontakomission luettavaksi. Vihollisen määrää suurenneltiin tarkoituksellisesti, ilmoitettiin ilmataisteluista, joita ei käyty ym. ja jopa osa JR 11:n sotapäiväkirjoista puuttuu. Totuus löytyy suomalaisten ja saksalaisten version välimaastosta.

Tulenjohtopaikka Lapin sodassa ennen Muonion kirkonkylän valtausta, SA-kuva

Saksan 20. Vuoristoarmeija

Pohjois-Suomessa oli Saksan 20. Vuoristoarmeija, jolla oli syksyllä 1944 sotilaita 214 000, 17 000 moottoriajoneuvoa, yli 30 000 muulia ja hevosta sekä 180 000 tn materiaalia, pääasiassa Oulussa ja Rovaniemellä. Panssareita ei ollut kuin yksi panssaripataljoona, jossa oli pienet ranskalaiset sotasaalispanssarit. Sotilaat olivat kuudesta Wehrmachtin (Saksan armeijan) divisioonasta ja yhdestä SS- Divisioonasta. Sen lisäksi oli työvoimana yli 20 000 neuvostoliittolaista sotavankia sekä tuhansia Organisaatio Todtin työntekijää ja työvelvollista. Usein on kuva, että armeija koostui vain saksalaisista, vaikka suuri osa heistä oli itävaltalaisia. Sen lisäksi oli muita, kuten vapaaehtoisia norjalaisia SS-sotilaita, suomalaisia saksalaisten SS-joukkoihin liittyneitä, saksalaisessa sotilaspuvussa olevia venäläisiä Vlasovin armeijaan kuuluvia sotilaita, vapaaehtoisia apujoukkojen jäseniä, Hiwejä eli Hilfswillegereitä natsi-Saksan miehittämän Itä-Euroopan alueilta ja yli 20 Euroopan eri kansallisuuteen kuuluvaa pakkotyövelvollista, jotka rakensivat esim. saksalaisten viivytysasemia eri puolille Lappia. Lapin polttajan maineen saanut kenraalieversti Rendulic oli kroaattisukuinen itävaltalainen kansallissosialistinen kenraali.

Lapin sota

Kun Lapin siviilejä evakuoitiin, niin Suomen ja Saksan välillä ei ollut vielä sotaa. Esim. saksalaiset kuljettivat etelään päin tulevissa tyhjissä autoissa Pohjois-Lapin siviilejä. He halusivat auttaa, että siviiliväestö ei jää sodan syttyessä neuvostoliittolaisten ja saksalaisten joukkojen väliin. Saksalaiset "pakkolunastivat" tai oikeastaan ottivat suomalaisten luvalla käyttöön myös Oulun pohjoispuoleiset rautatiet vaunuineen ja vetureineen, joihin he toivat satoja rautatieläisiä Saksasta liikenteen pyörittämiseksi. Ainoastaan Tornioon jäi suomalaisille vanha varaveturi, joka auttoi paljon Tornion taisteluissa. Esimerkiksi Petsamossa olleen Osasto Pennasen joukot siirrettiin saksalaisten tyhjillä junilla Rovaniemeltä Kemiin tehtaiden suojaksi.

Sodasta tulikin erilainen sota. Lapin sotaan kuuluvia ilmaisuja ovat esim. "syysmanööverit" ja "lasten ristiretki". Syysmanööverien ideana syyskuussa oli käydä "sovittua sotaa" ilman taisteluja, vaikka saksalaiset olivat jo yrittäneet vallata Suursaarta ja Pudasjärvellä oli yhteenottoja. Todellinen sota syttyi vasta 1.10.1944 suomalaisten tehdessä maihinnousun Tornion Röyttään.

Lapin sotaa marraskuusta 1944 huhtikuuhun 1945 kutsutaan taas "lasten ristiretkeksi", kun sotaa jäivät jatkamaan Kilpisjärven suunnalle vain nuoret vuosien 1924 - 1925 ikäluokat 1 000 sotilaan voimin.

Saksalaisten vangiksi

Saksalaisten vangiksi jääneiden suomalaisten sotilaiden kohtalo oli jopa pahempi kuin olisi jäänyt venäläisten vangiksi, sillä katkerat saksalaiset pitivät suomalaisia pettureina, kun he aloittivat sodan ilman sodanjulistusta. Saksalaiset tiesivät, että suomalaiset luovuttavat saksalaiset vangit venäläisille. He kohtelivat suomalaisia jopa huonommin kuin venäläisiä vankeja, joiden paremmasta kohtelusta arveltiin olevan hyötyä sodan loputtua.

Muun muassa kahden siltatilanteen takia suomalaiset sotilaat joutuivat vangeiksi. Toisesta tapahtumasta on jääkärijoukkueen varajohtaja kersantti Pauli Haapakoski Pyhäjoelta kirjoittanut kirjan "Olin saksalaisten vanki". Siinä II/JR 11:n jääkärijoukkueesta jäi Tornion pohjoispuolella saksalaisten yllättäminä vangiksi 6 sotilasta, kun tavoitteena oli ottaa haltuun Ylilakan silta Rovaniemen suuntaan.

Toinen tapaus koske vanhaa pyhäjärvistä reserviläistä, v. 1906 syntynyttä mv Eemil Tikanmäkeä, joka oli vapautettu v. 1927 varusmiespalveluksesta terveyssyistä. Hänet kutsuttiin kuitenkin talvisodan jälkeen, kuten yli 100 000 muuta reserviläistä, "paikkaamaan" keskeytynyttä asepalvelusta jalkaväen koulutuskeskuksiin 15.7.1940 saakka. Jatkosotaan hän lähti Pyhäsalmen asemalta 18.6.41 jääkärinä JP 6:ssa. Keskeytyneen varusmiesajan kuntoluokka B1 oli noussut jo A1:ksi. Isänmaa jopa palkitsi talvisotaan kelpaamattoman Eemelin vapaudenmitali VM 2:lla, kun kyseinen pataljoona joutui taistelemaan vielä joulukuussa kovassa pakkasessa Karhumäen suunnalla, kun muualla tilanne oli rauhoittunut asemasodaksi. Kotirintaman tarvitsi työntekijöitä ja v. 1906 syntyneet kotiutettiin 6.8.1942. Eemil ajatteli, että hänen ei enää tarvitsisi perheellisenä neljän lapsen isänä jättää kotia, mutta hänet kutsuttiin taas uudestaan kesäkuussa 23.6.1944 riviin 15. Prikaatiin, joka taisteli Laatokan Karjalassa. Moni mietti kohdaltaan, joutuuko itse sotaan saksalaisia vastaan vai vain nuoremmat ikäluokat. Vetäytyvän Saksan armeijaa vastaan joutuivat pääasiassa Oulun ja Lapin läänistä kotoisin olevat 3.D ja 6. D:n miehet. Prikaati komennettiin myös Ouluun, jossa sen tehtävänä oli edetä Oulusta Kemin suuntaan. Sotilaita ei päästetty kotilomille. Odoteltiin, että vanhemmat ikäluokat kotiutettaisiin.

Maksniemi ja Kemi

Tapahtui kuitenkin mystillinen juttu Maksniemessä Kemistä etelään, jossa jalkaväkijoukkue ja konekivääriryhmä, yhteensä 37 miestä, jäi saksalaisten vangiksi. He eivät olleet ehtineet aloittaakaan Lapin sotaansa. Vain neljä pääsi kertomaan tapahtumasta. Sotilaat olivat ihmetelleet, kun joukkueen johtaja ollut 20-vuotias helsinkiläinen vänrikki oli käskenyt tehdä tulet avonaiselle ratapenkalle. Hän lähti linjan yli kolmesti juopottelemaan saksalaisten kanssa ja lopuksi myös joukkueen varajohtajana ollut kersantti. Heidän edesvastuuton menettely aiheutti koko joukkueen vangitsemisen. Saksalainen konjakki ja saksalaisen majurin lupaukset olivat harhauttaneet. "Emme ole sotavankeja, mutta tuntuu, että meidät internoitaisiin", kun saksalaiset pimeydessä ympäröivät heidät. Vänrikkikin oli käynyt kalpeaksi ja alkanut selvitä humalasta. Kiroiltiin. Vänrikki sanoi, että hän vastaa asiasta, mutta porukka sanoi, että kyllä tässä vastuuseen joudutaan koko porukka. Palattuaan sotavankeudesta hänet tuomittiin sotaylioikeudessa 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja menettämän sotilasarvonsa.

Suomalaiset luulivat Kemiä lähestyttäessä taistelevansa kokonaista rykmenttiä vastaan, mutta todellisuudessa siellä oli vain yksi Vuoristojääkäriprikaatin 139:n viivytystehtävää tekevä komppania, joka otti vangiksi joukkueen III/9./III/15. Pr. Syynä saattoi olla se, että saksalaiset halusivat vankeja, joita voitaisiin vaihtaa Torniossa vangiksi jääneisiin satoihin omiin sotilaisiin. Kemissä työt jatkuivat Kemi Oy:n tehtailla. Työntekijät saivat liikkua vapaasti Pajusaaren ja kaupunkikeskuksen välillä. Myös muuta siviiliväestöä oli vielä paljon. Jopa Tornion taisteluista kertovat lehdet ilmestyivät vielä normaalisti. Saksalaisilla oli tarkoitus jättää Kemi 8.10., mutta suomalaisilla oli kuitenkin hyökkäyssuunnitelmana 7.10. rakentaa Kemiin motti, johon jäisivät saksalaiset joukot. Iso osa saksalaisista pääsi vetäytymään, mutta mottiin jääneet antautuivat 8.10. Suomalaisia ja saksalaisia kaatui useita satoja ja saksalaisia vangiksi jäi 300, joiden joukossa saattoi olla myös suomalaiset Maksniemessä vanginneita.

Tuskien taival Norjaan

Maksniemessä vangiksi jääneet suomalaiset siirrettiin Rovaniemelle muiden vankien kanssa. Siellä odoteltiin viikko. He joutuivat kuulemaan ja näkemään myös Rovaniemen hävittäneet räjäytykset ja tulipalot, joista suurin räjäytys yllätti saksalaisetkin, joiden omia sotilaita myös kuoli ja vammautui. Uusia suomalaisia huonokuntoisia, nälkäisiä ja hakattuja vankeja tuli lisää eli heitä oli lopulta 161. Vielä tuli toivonkipinä, kun suomalaiset siviilivangit vietiin lääninhallituksen talolle luovutettavaksi suomalaisille. Luultiin, että myös sotavangit pääsevät omiin joukkoihin, mutta pessimistiset totesivat, että "taidetaan joutua sinne, missä räiskäleet paistetaan revontulilla". 

Kaiken masennuksen lisäksi painetta lisäsivät suomalaiset SS-joukkoihin liittyneet värvärit, jotka lupasivat paremman ruuan ja kohtelun sekä autokuljetuksen Norjaan. Rovaniemellä lähtijöitä ei vielä ollut kuin kymmenkunta heikkoa ja sairasta ei-marssikuntoista, mutta mitä pitempään matka pohjoiseen suuntautui, niin nälkä, hakkaaminen ja huono kunto sai osan uskomaan värväreiden puheita. Rovaniemeltä alkoi marssiminen 12.10.44. nälän, kylmän ja märän saattelemana 30 km:n päivämarsseilla. Aamulla saatiin 400 g:n limppupala ja korviketeetä. Päivällä oli 5 minuutin tauko, jossa ei jaettu ruokaa. Iltaisin saatiin ohutta keittoa. 

Venäläiset sotavangit työnsivät vain kottikärryjä, mutta suomalaisten piti kotikärryjen lisäksi Yli-Muoniolle saakka vetää ja työntää nelipyöräisiä hevosvankkurikärryjä, joihin oli kerätty saksalaisten aseita, mutta myös kaikenlaista tarpeetonta tavaraa. Tällä tavoin oli vaikeampi karata. Upseereiden ei tarvinnut vetää kärryjä, mutta he kävelivät edessä niin hitaasti kuin uskalsivat, jotta kärryjen vetäjät ja työntäjät jaksaisivat. Norjassa Österdalissa oltiin 500 km:n marssin jälkeen 8.11. 

Ruokana oli homehtuneita perunankuoria ja hevosenluita, kun suomalaisille vangeille tarkoitetusta ruuasta osan varastivat saksalaiset sotilaat ja venäläiset sotavangit. Raavaimmatkin miehet painoivat enää nelisenkymmentä kiloa. Terveimmät olivat metsätöissä ja muut purkivat rehulasteja. Merimatka 11.1.45 Mo i Ranaan kesti seitsemän päivää. Lastiruuma oli lämpöisempi kuin kylmä parakki. Laivoja oli kaikkiaan 50. Ilmahälytyksen tullessa ruuma suljettiin. 

Vangit olivat kuin rotat loukussa. Moni ajatteli, että merenpohjaanko vankeutemme päättyy. Mereltä selvittiin hengissä ja Mo i Ranassa saksalaisten ruokatunkioita kaivellessa. Helmikuun alussa alkoi neljä päivää kestävä surkea junamatka ilman lämmitystä olevissa suljetuissa tavaravaunuissa Oslon eteläpuolelle Tösnbergiin. Eväänä oli vain leipäpala ja muutama silli. Kaikki olivat ripulissa.

Tönsberg, Holmestrand, Kongsvinger ja takaisin Suomeen

Omaiset saivat tietää Eemilistä ensimmäisen kerran helmikuussa 1945, kun vangit saivat lähettää jouluna Punaisen Ristin kortin, jossa oli kaksi ruutua: olen terve/olen lievästi haavoittunut. Rasti oli ensimmäisessä ja omakätinen allekirjoitus Eemil. Monet sairastuivat tuberkuloosiin ja muihin tauteihin. Raskaat metsätyöt jatkuivat kuitenkin lumisissa norjalaisissa metsissä kylmien merituulten puhaltaessa.

Parisenkymmentä vankia lähti suomalaisten SS-värväreiden houkuttelemana Oslo -vuonon itäpuolella sijaitsevaan Kongsvingeriin. jossa oli kuuden kuukauden koulutuskurssi, hyvä ruoka, ja täysi ylläpito päivärahoineen Saksan armeijassa. Monen haaveena oli päästä karkaamaan ennen itärintamalle joutumista 100 km:n päässä olevaan Ruotsiin. Se onnistui huhtikuussa esim. Pauli Haapakoskelle ja kahdelle muulle.

Norjalainen siviiliväestö yritti auttaa sotavankeja monin tavoin oman henkensä uhalla. He piilottelivat eväspaketteja vankien kulkemien teiden varsille, heittivät piikkilanka-aitojen sisälle pieniä paperikääröjä, joissa oli hyviä uutisia, että Berliini on saarroksissa, amerikkalaiset ovat Elbellä ym. Toukokuun kahdeksannen päivän aamuna vartiomies lähti äkkiä kävelemään. Todettiin, että portti oli auki. Samana päivänä saapuivat paikalle norjalainen upseeri ja Punaisen Ristin edustaja. Kyseltiin heti kotiin pääsystä. Siitä ei ollut tietoa, mutta leirille tuotiin paljon ruokaa. Osa nälässä olleista söi liikaa varoituksista huolimatta ja sairastui.

Toukokuun 17. päivä pidettiin vapautumisjuhla, johon osallistui yli kahdenkymmenen kansallisuuden edustajia. Norjalaisten perheiden ystävällisyys oli liikuttavaa. He kutsuivat vapautettuja koteihinsa ja kestitsivät heitä. Toistensa kieltä ei monikaan ymmärtänyt, mutta olihan heillä yhteinen sydämen kieli. Norjalaiset olivat vapautuneet viisivuotisen miehityksen alta. Eemilin ystäväperhe oli Sjölundin perhe, johon Eemil perheensä kanssa piti yhteyttä monet vuodet. Monia hämmästytti, kun Eemil osasi laulaa norjaksi Norjan kansallislaulun "Ja, vi elsker dette landet, som det stiger frem..". Elokuun lopulla leirillä olevat siirrettiin vielä Holmestrandiin. Siellä ei ollut enää vankileiri, vaan liikuttiin vapaasti, syötiin varuskunnan ruokalassa ja opiskeltiin kieliä. Leirillä oli 22 eri kansallisuutta. Norjan satamissa oli internoitu paljon laivamiehistöjä. Joukossa oli mm indonesialaisia, argentiinalaisia ym.

Ihmeteltiin, miksi suomalaisia ei kotiutettu, kuten venäläiset ja monet muut vangit. Vasta lokakuun 9. päivä heidät kuljetettiin Osloon ja sieltä junalla Tukholmaan ja laivalla Turkuun.

Samassa laivassa tuotiin Suomeen myös 300 "saksalaismorsianta", jotka olivat lähteneet saksalaisten mukaan. Monilla oli lapsi käsivarrellaan. Ihmeteltiin heitä, mutta ei jaksettu murehtia enää heidän asioita, kun jokaisella oli omissa asioissa huolta tarpeeksi. Vangit saivat hyttipaikat, mutta morsiamet vietiin ruumaan. Hangossa oli kolmen viikon karanteeni. Terveet pääsivät kotiin, mutta Emil sai olla vain yhden päivän kotona, kun hänen piti lähteä tuberkuloosiparantolaan. Kunto alkoi vähitellen parantua, mutta aina välillä piti olla hoidettavana. Emil sai kärsiä koko elämänsä vankeusajan sairauksista, ja tervettä hänestä ei enää tullut.

Sodan hulluutta ja ironiaa

Pyhäjärven Kuusenmäelle Kemin kautta tulleet kemijärveläiset evakot tiesivät, että talon isäntä oli jäänyt saksalaisten vangiksi Maksniemessä. Talon väki murehti sitä ja miten selviytyä töistä. Evakoilla ei ollut myöskään mitään tietoa kotiensa kohtaloista tai pääsystä takaisin Lappiin.

Eemilin joukko-osasto JP 6 osallistui elo-syyskuussa 1941 yhdessä saksalaisten kanssa taisteluihin Itä-Karjalaan hyökätessä. Saksalaisilla ja suomalaisilla yksiköillä oli suuret tappiot. Moni talvisodassa samoilla paikoilla Tolvajärvellä henkensä säilyttänyt kaatui nyt uudessa sodassa. Pyhäjärven sankarihautaankin tuli yhtenä päivänä Ristisalmen taistelun osalta 16 kaatunutta.

Olin itse kesätöissä saksalaisella maatilalla vuosina 1970-1973. Sodassa olleet miehet välttivät sodasta puhumista, varsinkin he, jotka olivat selvinneet Stalingradista haavoittuneena lentokoneen kyydissä tai jääneet venäläisten vangiksi itärintamalla. Tilan työmies, 1921 syntynyt Gustav Diercks sanoi kuitenkin minulle kahden kesken, että hänkin on ollut Suomessa Karjalassa. Hän totesi, että hyttysiä oli miljoonia, sota oli yhtä helvettiä ja monta kaveria kaatui. Hän muisti esim. sanat Tolvajärvi, Syväri, Salla ja Petsamo. Myöhemmin minulle selvisi, että 163.D taisteli heinä-elokuussa 1941 Tolvajärven suunnalla, sitten Syvärillä, Sallassa ja Petsamossa. Gustav oli tavallinen saksalainen maalaispoika, jolta ei kysytty, haluatko sotaan, eikä Emililtä, tavalliselta vanhalta reserviläiseltä, haluatko vielä Lapin sotaan kaiken jälkeen. Gustavin divisioona vetäytyi 1944 Petsamosta Karigasniemen kautta Norjaan. Hän ei tiennyt mitään Lapin polttamisesta, kuten eivät muutkaan tavalliset Wehrmachtin sotilaat. Polttamisen hoitivat viivytysjoukot.

Osmo Halonen