Huutolaiset ja päiväläiset

Mielipidekirjoitus
Aamulehti kirjoitti vaivaistalon asukkaista vuonna 1884: "Viettävät he päivänsä joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta. He näkevät kyllä aineellisen puutteensa, vaan että itse ovat siihen syypäät, sitä harvat heistä huomaa."

Näin tosiaan kirjoitettiin Aamulehdessä vuonna 1884 vaivaistalon asukkaista. Jos teksti muutettaisiin nykypäivän kirjoitusasuun, niin se voisi olla peräisin miltä tahansa sähköisen verkko- tai sosiaalisen median keskustelupalstalta. Keskustelupalstoilla sanotaan, että työttömät makaavat kotisohvalla kaiket päivät laiskuuttaan syrjäytymässä ja litkimässä kaljaa veronmaksajien kustannuksella. 

Museoviraston Finna-kokoelman arkistokuva Etelä-Suomessa olleen kunnalliskodin hoidokeista

Poliitikko sanoo saman kohteliaammin: työttömiä on aktivoitava antamalla heille mahdollisuus osallistua työelämään. Suuntana näyttää olevan paluu lähes 150-vuoden takaiseen aikaan, jolloin köyhät olivat itse syyllisiä köyhyyteensä ja tarvitsivat valvontaa ja kuria. Varsinkin palkattomana tehdyllä työllä nähtiin olevan vahva moraalisesti ja siveellisesti jalostava vaikutus. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus vahvisti köyhille oikeuden saada seurakunnilta apua, periaatteessa kuitenkin työtä vastaan. Ensisijaisesti apua tarvitsevien oli määrä turvautua lähisukulaisiinsa. Jokaisella oli kuitenkin oikeus jonkinlaiseen elantoon.

Sitten kun tulivat 1860-luvun lopun nälkävuodet ja köyhyys lisääntyi räjähdysmäisesti. Samanaikaisesti kritiikki lisääntyi köyhäinhoitoa kohtaan. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta yhteiskunnalle. Vuonna 1879 annettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka erosi hengeltään voimakkaasti vuoden 1852 asetuksesta. Asetus korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Yhteiskunnan velvollisuus ei ollut huolehtia työkykyisten toimeentulosta. 

Uuden ajattelun mukaan köyhyyden katsottiin olevan omaa syytä. Kunta oli velvollinen avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia sekä vanhuudenheikkoja, jotka olivat vailla toisen huoltovelvollisuutta tai huoltajaa ei ollut. Vaivaishoito jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon.

Työkykyisten avustaminen oli kuntien omassa harkinnassa. Heille apua sai antaa vain työtä vastaan. Työtä, eli sen ajan sosiaaliturvaa järjestettiin vuokraamalla köyhiä ja vaivaisia yksityisille palkattomaksi työvoimaksi. Kysyntä oli kova työvoimaa vaativassa maatalousyhteiskunnassa ja palkattomat työntekijät kiinnostivat. 

Palkaton työkokeilu ja kuntouttava työtoiminta aloittivat uudelleen palkattoman työvoiman käytön. Suuntaus on selvä ja ilmeisesti kohta velvoitetaan kaikki työttömät tekemään työtä sosiaalietuuden vastineeksi, koska yhteiskunta elättää köyhät, niin se katsoo myös omistavansa heidät ja voivansa sijoittaa heidät minne haluaa. Ainoa ero on se, että enää ei huutolaisia myydä yksitellen kunnanvirastossa tai torilla vähiten pyytävälle. Nykyään ei tietenkään puhuta huutolaisuudesta, vaan työllistämistoimenpiteistä. 

Huutolaisiksi joutuivat pääasiassa orpolapset, mutta myös vanhukset, sairaat ja kehitysvammaiset. Huutokauppatilaisuuksia järjestettiin kirkoissa, kunnantaloilla ja ulkona. Huutokauppa keräsi suuria väkijoukkoja katsomaan "ihmisauksuuni" eli huutolaisuus, tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset myytiin vuosittain huutokaupalla ja kunnalta vähiten elatusrahaa pyytänyt sai itselleen huutolaisen työntekijäksi. 

Huutolaisuuden perusajatus oli sijoittaa vähäosaiset mahdollisimman edullisesti vakavaraisempiin taloihin, mutta järjestelmä johti usein huonoihin olosuhteisiin ja hyväksikäyttöön. Huutolaisjärjestelmä oli käytössä 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti.  Lopullisesti se kiellettiin vuoden 1922 köyhäinhuoltolaissa.

Maaseudulla käytäntö jatkui paikoitellen 1930-luvulle asti. Käyttöön on otettu Pohteen hyvinvointialueella  sähköinen "ihmisauksuuni" eli huutokauppa, jossa palveluntarjoajat näkevät toistensa tarjoukset ja voivat laskea omaa hintaansa. Me emme näköjään opi historiasta mitään vaan toistamme sitä päivitetyillä versioilla. 

Historia ei varsinaisesti toista koskaan itseään, joskus siinä tosin kuulee voimakkaita kaikuja menneestä.

Pauli Kinnarinen